Ihanaa. Jotain todella ihanaa tässä hekessä. Olen päässyt muuttamaan vihdoin omaan kotiin. Mikään ei ole vielä täysin valmista mutta on tässä aikaa rakentaa pesää Martalle ja minulle. Ensimmäistä kertaa tuli tunne, minä olen kotona. Pidän todella pienestä asunnostani. Kisutkin pitävät. Kotiutuminen tapahtui yhdessa hetkessä. Ensimmäistä kertaa minä asun yksin. Tavallaan pidän siitä todella paljon, mutta joku osa minua tuntee olonsa myös kovin yksinäiseksi. Osittain siksi, että koen tätä raskautta yksin. Minun hyvä ystävä, joka odottaa samaan aikaan on oiva tuki. Olemme kumpikin toisillemme. Kykenemme jakamaan kaiken hyvän ja myös ne huonommatkin asiat ja itkeä vollottamaan yhdessä. Saisin minä enemmänkin tukea, mutta jotenkin tämä vain tuntuu olevan minun oma, henkilökohtainen kokemus ja retki tulevaan.

Yksi ystävä on tarjoutunut parin viikon päässä häämöttävään rakenneultraan mukaan, sisko kysyi olenko ajatellut pyytää isää, mutta ei. Tämä on minun minun juttu ja kaikessa epäreiluudessaan muita kohtaan, minä en todellakaan tällä hetkellä halua ketään mukaan. Koen sen hyvin oudoksi, koska toisinaan yksinäisyys tuntuu olevan jopa käsin kosketeltavissa. Ja se on se suurin este minulle juoksentelemasta ympäriinsä ja kuiskivan onneani tuuleen, joka voisi myräkkänä kantaa sen kaikkien korvaan. 

Onkohan tämä jotain henkisä valmistautumista yksinhuoltajuuteen vai haluanko vain iloita yksinäni? Minulla on nykyään tapana toisinaan hypistellä kaupassa vauvan vaatteita ihan itsekseni. Lämmin tunne valtaa minut ja tunnen kuinka hymyilen vienosti itsekseni. En silti osaa kuvitella samanlaisella tunteella olevani jonkun toisen kanssa hypistelemässä. Pelkään ajavani muita kauemmas, mutta minulla avioeronikin kanssa vielä tässä tekemistä, että olen päättänyt antaa odottamisen mennä ihan juuri minun pillini mukaan. 

Suurin pelkoni tietysti keskenmenon ja kohtukuoleman jälkeen on itse äitiys. Mitä se on? Milloin siihen kasvaa? Mikä voi mennä vikaan? Mitä virheitä teen? Jne jne jne. Toisinaan kun katselen vieraita lapsia, minulle iskee paniikki. Tiedän millaisia piirteitä en omalle halua. Eniten kauhistun kuitenkin aina äideistä. Kuinka rumasti ja julmasti toiset omilleen puhuvatkaan.

Olen kuullut sanoja ja huutoja, jota satuttaisivat minuakin aikuisena ihmisena. Mietin mitä tuhoa se voi lapselle tehdä. Entä jos minusta tulee juuri sellainen? Entä jos minusta tulee niin huono äiti, että teen kaiken sen, mitä nyt halveksin ja vieroksun. Mitä jos minä huudan ja karjun lapselleni pää punaisena kun pelkään 26-vuotiaana yli kaiken sitä jos joku huutaa minulle? Entä se kaikki pahuus maailmassa? Kun minusta tuntuu mahdottomalta saada pieni toukka kasvamaan sisälläni tarpeeksi isoksi syntyäkseen tähän maailmaan, niin mitä se kaikki käsittämätön julmuus täällä minun ulkopuolellani? Onneksi maailmassa on myös niin äärettömän paljon kaunista katseltavaa ja opetettavaa. Ja minusta se maailman kaunein asia on aina ollut äidin pyyteetön ja teeskentelemätön rakkaus lapseen <3