Siellä oli pienen pieni jalka,

jossa varpaita oli viisi.

Pienen pieni käsi,

jonka sormet kulkivat suuhun

Oli pienen pieni sydän,

mikä rummutti kiivaasti.

Sinä, minun pienen pieni ihme

sait hetkeksi unohtamaan kivut ja surut

Helpommin taas jaksan sinua äidin kehdossa keinutta.

Pienen pieni 

jaksa kasvaa vielä hetki

kohdussa; rakkauden täytteisessä kehdossa.

"  Ihailevin silmin

sinua pienenä katsoin,

olin sinun tyttösi

Ensimmäisten vuosieni rakkaus

tarttui sinun käteesi

Sinun piti olla elämäni suurmies

kovin vahva, niin suuri ja mahtava

Kun olin sairas,

se käsi ei ollutkaan sinun,

mikä päätäni siitti

Ei sinun laastarisi,

mikä haavojani paikkasi

Et ikinä vastannut kaipauksni kutsuun,

lausunut viisauden sanoja elämästä

Sen tähden useina öinä

ovat kyyneleeni tynyä koristellut,

ikävä ollut peitonani

Kipeä paikka pienen tytön,

pienessä sydämessä

Vihdoin on itkuni lakannut,

poskeni on kyyneleistä kuivannut.

Sinä, joka et kasvanutkaan tahtiini

et kaipaustani enää saa

Sinä, joka olet ollut poissa kauan

elät enää mieleni pienissä sopukoissa

Tarpeettomana, mutta ei unohdettuna

Tiedä silti,

pidän aina sinulle takaoveni auki "

- Johanna Leinonen

  On tämä niin kummallista miten ajatukset voivat heitellä laidasta laitaan. Vielä tänä aamuna vilkaisin sydän pakahtuen onnesta eteisen naulakossa roikkuvaa, tumman ruskeaa vauvan haalaria. Sitten se tunne vähitellen katosi. Iltapäivään mennessä se oli vain etäinen muisto. Se onni ja ihanuus oli vaihtunut epätoivoksi ja pieneksi suruksi.

En kokenut enää loppupäivänä pienintäkään äidillistä tunnetta tai halua. En ole ehkä viimeiseen viikkoon kovin paljon tuntenutkaan. Enemmän pyörii ajatus ja pelko tulevasta. Ei se, että pärjäänkö yksin. Haluanko pärjätä? Haluanko tätä lasta edes? Oliko isä oikeassa kun sanoi, että tämän lapsen ei olisi määrä syntyä koskaan? Minun päätökseni pitää lapsi tulisi tuhoamaan ainakin yhden, ellei useamman elämän. Minä ajattelin, että hän on syntyvä jos näin on tarkoitettu. Koin, että minulla ei ole oikeutta tehdä sitä päätöstä vaan lapsi tekee sen itse. Abortti ei koskaan ollut minulle vaihtoehto. 

Nyt minä olen viikon istunut iltaisin ja katsellut ikkunasta ulos käsi vatsani vasemman puolen päällä. Sen puolen, joka on lähes päivittäin kipeä. Terveydentilastani huolehtimen ei enää edes kiinnosta. Aluksi lopetin kasvissyönninkin, koska pelkäsin lapsen jäävän ilman tärkeitä vitamiineja. Ny syön kun syön ja mitä sattuu käteen osumaan. Lopetin tupakan polton kolme kuukautta sitten. Viime viikon on tehnyt sitä niin paljon mieli, että olen harkinnut useana iltana käyväni sitä jopa ostamassa. Miettinyt, että ei tämä lapsi kuitenkaan tähän maailmaan synny ja jos syntyy niin miten se minuun liittyy. En minä ole äiti, eikä minusta koskaan tule äitiä.  Äiti, se maailman suurin, kaunein ja merkityksellisin sana. Se, mitä olen kuitenkin aina halunnut, mutta ajatellut ettei ole mahdollisuutta sitä kokea. 

Se suunnaton pelko siitä, että minusta tulee huono äiti. Se sydämeltään huonoin. Nainen, jota kutsutaan äidiksi ilman, että hän tuntee olevansa sellainen tai edes sitä haluaa. Tällä hetkellä olen ollut eniten harmissani siitä, että isä ei intensiivisesti lapsen elämään tule kuulumaan, koska ikäväkseni myönnän, hän olisi meistä kahdesta vanhempana parempi. Hän on se, jonka kuuluisi toimia lähivanhempana. 

Eniten olen itkenyt sitä lämpöistä rakkauden tunteen katoamista tätä lasta kohtaan. Miksi minä tulin raskaaksi, eikä joku joka ansaitsisi sen? Miksi naiselle se maailman hienoin ja onnellisin asia tuntuu minusta ahdistavalta ja tällä hetkellä jopa kuolemaa pahemmalta asialta?

Silti se toinen osa minua eilen erehtyi löytämään nettisivun enkelivauvoille. En kyennyt lukemaan paria runoa enempää kun sain itkukohtauksen, koska lapsen, syntymättömän tai syntyneen menettäminen olisi pahinta mitä tiedän tässä maailmassa. 

Toivon koko sydämestäni, että tämä tunne katoaa. Ystäväni kävi tänään kahvilla. Hänella oli ollut rakenneultra ja hän oli saanut sukupuolen selville. Ne kauniit ultrakuvat olivat minustakin ihania. Silti mietin, mahdankohan keskiviikkona kokea omat yhtä hyvällä mielellä. Muuttuuko asenteeni ultran jälkeen. Tuntui se ensimmäinenkin ultra jo hiukan ihmeelliseltä. Nyt on vain tunne, en halua edes mennä koko ultraan. Haluan vain unohtaa olevani raskaana. 

 

Olipa kerran lapsi, joka oli valmis syntymään. Niinpä hän kysyi eräänä päivänä Luojalta: "Kerrotaan, että olet huomenna lähettämässä minut maan päälle, mutta kuinka minä elän siellä näin pienenä ja avuttomana?"
Luoja vastasi: "Monien enkelien joukosta valitsin yhden sinua varten. Hän odottaa siellä sinua ja pitää sinusta huolen."
"Mutta enhän minä täällä taivaassa muuta kuin laulan ja hymyilen. Se riittää tekemään minusta onnellisen."
"Enkelisi tulee laulamaan sinulle ja hymyilemään joka päivä. Sinä tunnet enkelisi rakkauden ja olet onnellinen."
"Mutta kuinka minä saatan ymmärtää, kun ihmiset puhuvat minulle, jos en tunne ihmisten kieltä?"
"Enkelisi kertoo sinulle kauneimmat ja suloisimmat sanat, joita tulet koskaan kuulemaan, ja hän opettaa sinulle puhetta kärsivällisesti ja huolellisesti."
"Entä mitä minun on tehtävä kun haluan puhua sinulle?"
"Enkelisi liittää kätesi yhteen ja opettaa sinua rukoilemaan."
"Olen kuullut, että maan päällä on pahoja ihmisiä. Kuka suojelee minua?"
"Enkelisi puolustaa sinua, jopa oman henkensä uhalla."
"Mutta minä olen silti aina surullinen, koska en enää näe sinua."
"Enkelisi puhuu jatkuvasti sinulle minusta ja opettaa, miten pääset takaisin luokseni, joskin olen aina lähelläsi."
Sillä hetkellä taivaassa oli hyvin hiljaista, mutta maanpäälliset äänet olivat jo kuultavissa ja lapsi kysyi hädissään:
"Mutta jos minun on määrä lähteä nyt, ole hyvä ja kerro minulle enkelini nimi."
"Enkelisi nimi ei ole tärkeä. Voit kutsua enkeliäsi nimellä
Äiti."   -tekijä tuntematon-

 Ihanaa. Jotain todella ihanaa tässä hekessä. Olen päässyt muuttamaan vihdoin omaan kotiin. Mikään ei ole vielä täysin valmista mutta on tässä aikaa rakentaa pesää Martalle ja minulle. Ensimmäistä kertaa tuli tunne, minä olen kotona. Pidän todella pienestä asunnostani. Kisutkin pitävät. Kotiutuminen tapahtui yhdessa hetkessä. Ensimmäistä kertaa minä asun yksin. Tavallaan pidän siitä todella paljon, mutta joku osa minua tuntee olonsa myös kovin yksinäiseksi. Osittain siksi, että koen tätä raskautta yksin. Minun hyvä ystävä, joka odottaa samaan aikaan on oiva tuki. Olemme kumpikin toisillemme. Kykenemme jakamaan kaiken hyvän ja myös ne huonommatkin asiat ja itkeä vollottamaan yhdessä. Saisin minä enemmänkin tukea, mutta jotenkin tämä vain tuntuu olevan minun oma, henkilökohtainen kokemus ja retki tulevaan.

Yksi ystävä on tarjoutunut parin viikon päässä häämöttävään rakenneultraan mukaan, sisko kysyi olenko ajatellut pyytää isää, mutta ei. Tämä on minun minun juttu ja kaikessa epäreiluudessaan muita kohtaan, minä en todellakaan tällä hetkellä halua ketään mukaan. Koen sen hyvin oudoksi, koska toisinaan yksinäisyys tuntuu olevan jopa käsin kosketeltavissa. Ja se on se suurin este minulle juoksentelemasta ympäriinsä ja kuiskivan onneani tuuleen, joka voisi myräkkänä kantaa sen kaikkien korvaan. 

Onkohan tämä jotain henkisä valmistautumista yksinhuoltajuuteen vai haluanko vain iloita yksinäni? Minulla on nykyään tapana toisinaan hypistellä kaupassa vauvan vaatteita ihan itsekseni. Lämmin tunne valtaa minut ja tunnen kuinka hymyilen vienosti itsekseni. En silti osaa kuvitella samanlaisella tunteella olevani jonkun toisen kanssa hypistelemässä. Pelkään ajavani muita kauemmas, mutta minulla avioeronikin kanssa vielä tässä tekemistä, että olen päättänyt antaa odottamisen mennä ihan juuri minun pillini mukaan. 

Suurin pelkoni tietysti keskenmenon ja kohtukuoleman jälkeen on itse äitiys. Mitä se on? Milloin siihen kasvaa? Mikä voi mennä vikaan? Mitä virheitä teen? Jne jne jne. Toisinaan kun katselen vieraita lapsia, minulle iskee paniikki. Tiedän millaisia piirteitä en omalle halua. Eniten kauhistun kuitenkin aina äideistä. Kuinka rumasti ja julmasti toiset omilleen puhuvatkaan.

Olen kuullut sanoja ja huutoja, jota satuttaisivat minuakin aikuisena ihmisena. Mietin mitä tuhoa se voi lapselle tehdä. Entä jos minusta tulee juuri sellainen? Entä jos minusta tulee niin huono äiti, että teen kaiken sen, mitä nyt halveksin ja vieroksun. Mitä jos minä huudan ja karjun lapselleni pää punaisena kun pelkään 26-vuotiaana yli kaiken sitä jos joku huutaa minulle? Entä se kaikki pahuus maailmassa? Kun minusta tuntuu mahdottomalta saada pieni toukka kasvamaan sisälläni tarpeeksi isoksi syntyäkseen tähän maailmaan, niin mitä se kaikki käsittämätön julmuus täällä minun ulkopuolellani? Onneksi maailmassa on myös niin äärettömän paljon kaunista katseltavaa ja opetettavaa. Ja minusta se maailman kaunein asia on aina ollut äidin pyyteetön ja teeskentelemätön rakkaus lapseen <3